Santa Maria

Vaikka ne muutamat päivät LA:ssa olivatkin olleet oikein mukavia, odotin jo kovasti matkan parasta osuutta Santa Marian perheessä ja olinkin oikein tyytyväinen, etten pitkittänyt Losin osuutta yhtään enempää. Matkan varailuvaiheessa tammikuussa päivämäärien päättäminen oli aikamoista arpapeliä, sillä en vielä tiennyt mitään Suomen pääsykokeista. En siis halunnut lähteä matkaan ainakaan vielä toukokuun puolella, mutta mitä myöhemmäksi lähtö tulisi, sitä lyhyemmäksi koko matka kävisi ja sitä lyhyemmän aikaa malttaisin viipyä LA:ssa ennen perheen näkemistä. Lopulta järjestyi aivan loistavasti sekin asia, sillä ehdin kaikkiin pääsykokeisiin, mutta pääsin silti matkaan heti kesäkuun alussa.

Matkustin Santa Mariaan LA:sta Greyhoundin bussilla. Päädyin tähän, sillä bussilippu oli halvin vaihtoehto. Mitä lähemmäs lähtö tuli, sitä enemmän juurikin tämä bussimatka alkoi jännittämään, sillä kaverin kokemukset Greyhoudin asemasta eivät olleet kovin kannustavia ja yksin siellä liikkuminen ei oikein houkuttanut. Päätin sitten kuitenkin rohkaistua ja mennä bussilla, mikä oli hyvä ratkaisu, sillä mitään ongelmia ei eteen tullut. Bussiasema löytyi hyvin ystävällisten ihmisten avustuksella ja samoin oikea bussi. Matkustajat näyttivät olevan melko tavallista väkeä, mutta he jäivät kyllä kaikki pois jo Santa Barbaran pysäkillä ja jäin loppumatkaksi yksin hieman epäilyttävien meksikolaisten keskelle. Noh Santa Mariaanhan sitä oltiinkin matkalla. Jo maahan tullessani tullissa kyseltiin kovasti sitä miksi ihmeessä olen menossa tähän kaupunkiin ja onhan minulla aikomus palata Suomeen. Paluulippukin piti näyttää. Ovat siis tainneet siellä tullissakin kuulla Central Coastin laittomien maassaolijoiden ongelmasta..

California kärsii tällä hetkellä kovasta kuivuudesta ja mitä pohjoisempaan ajettiin (poispäin kastelluista viljelmistä), sitä ruskeammaksi maisema kävi. Monissa countyissa on jo käytössä veden säännöstely, eli jos käyttää vettä yli sallitun määrän, joutuu maksamaan sakkoa. Santa Mariassa ei vielä säännöstellä, mutta sielläkin on kuivaa. Yhtenä päivänä tipahti jostain auton ikkunalasiin kaksi pisaraa ja amerikkalaiset menivät siitä ihan sekaisin - josko viimein saataisiin sadetta! Eipä tietenkään.

Kuuden tunnin bussimatkan jälkeen (omalla autolla reilu kolme tuntia, en ymmärrä.. ??) saavuttiin vihdoinkin Santa Marian Greyhound Centerille. Jokin sielläkin kesti, joten jouduttiin seisoskella käytävällä hetki ennen kuin päästiin ulos kyydistä. Ikkunasta näin jo perheeni! Kyllä siinä sydän hakkasi lujaa ja mielessä liikkuivat kaikenlaiset ajatukset ja tunteet, ei sitä voi hyvin kuvailla miltä tuntuu nähdä niin rakkaat ihmiset kolmen vuoden erossaolon jälkeen. Siinä epätodellisuuden kuplassani halailtiin koko perhe läpi, pikkuvelikin vaikka häntä vähän ujostutti. Sanoin, että sopii mikä tahansa ruoka, joten ajettiin Arroyo Granden el Ranchoon sandwicheille. Siinä sitten käytiin läpi omat ja kaikkien sukulaisten kuulumiset ja pakolliset amerikkalaiset small talk aiheet. Ilta vietettiin kotona niin kuin aina ennenkin ensin yhdessä jutellen ja sitten minä katsoin jakson Criminal Mindsia. Ja kyllä tuntui mukavalta.

Tärkeät tiedotteet edelleen esillä luokkahuoneessa

Seuraavana aamuna oli vanhempien viimeinen työpäivä. Lähdin siis aamulla mukaan Righettiin verestelemään koulumuistoja! Koulumatkalla poikettiin tottakai mäkkärissä hakemassa morning sodas niin kuin aina ennenkin. Styrofoam cupseja ei enää saa (hyvä Amerikka!!!), koska ne ovat haitallisia ympäristölle, mutta muuten oli juuri kuin vanhoina aikoina. Koulupäivä oli lopulta kyllä melkoisen tylsä, sillä jokainen oppitunti kesti vain 17 minuuttia, eikä niillä tehty yhtään mitään. Kun opettajanvelvollisuudet olivat ohi, käytiin hakemassa Subwaysta lounasta ja palattiin odottelemaan graduationin alkamista.

Morning soda kädessä ja visitor -kyltti kaulassa

Minulla on vielä muutamia tuttuja, jotka vasta valmistuivat high schoolista. He olivat freshmen kun olin itse senior. Host äidin piti mennä ennen varsinaista seremoniaa auttamaan oppilaiden järjestykseen järjestelemisessä, joten menin hänen mukanaan kiertelemään liikuntasaliin ja etsimään tuttuja. Ja löytyihän niitä sieltä! Kyllä oli kavereilla ihmeteltävää kun minä ilmestyin paikalle. Kovin monia en tietenkään tuntenut, mutta ne tutut löytyivät helposti sieltä salista, sillä vuosikurssi oli pieni, vain noin 500 valmistujaa. Mentiin lopuksi vielä ulos katsomaan graduationin alku, mutta ei jaksettu jäädä kuuntelemaan kaikkien valmistuvien nimiä. Olivat tänä vuonna jättäneet myös flag exhangen pois, eli vaihtareilla ei ollut mitään osuutta koko seremoniassa. Aika lame.

Pikkuminä 2012

Perheen kanssa vietetty ensimmäinen osuus jäikin sitten lyhyeksi, sillä jo seuraavana päivänä he lähtivät San Joseen baseball leirille ja minä jäin Santa Mariaan kavereiden luo viikoksi. Jo tuossa ensimmäisten päivien aikana varmistui kuitenkin se tärkein. Kyllä minä olin siellä oikein tervetullut ja odotettu vieras ja näiden vuosien aikana ikävä on ollut molemminpuolista. Kaikki antamani lahjat, kirjeet ja kaikenlaiset lippuset ja lappuset ovat tallessa ja niitä ilmeisesti myös lueskellaan edelleen. Veli kertoo edelleen kaikille suomalaisesta siskostaan ja vanhemmat tyttärestään. Heti ensimmäisestä illasta painotettiin, että tämä on sinunkin koti. Edelleen. Olin kuulemma myös amerikkalaistuneempi (varmaankin, koska tiesin jo kaikki käytännöt enkä ihmetellyt enää joka välissä Suomen ja Amerikan eroavaisuuksia) ja puhuin heidän mielestään erinomaista englantia, paremmin kuin viime kerralla. Ehkä tämä johtuu siitä, että sanavarasto tänä päivänä tosiaan on laajempi kuin vaihtovuotena kahden lukion lisävuoden jälkeen, joten voin suoraan sanoa asiani, enkä joudu enää selittämään ja kiertelemään varsinaista asiaa, jonka sanasto ei ollut täysin hallussa.
Kaikki hyvin siis Santa Marian kodissa!